Sisällön tarjoaa Blogger.

Canicross Jämijärvi

Sulanmaan valjakkolajit keskittyvät kevääseen ja syksyyn, ja päätin keskittyä nyt tänä syksynä nimenomaan canicrossiin, ja unohtaa tokossa kisaamisen (ehkä) ainakin kevääseen asti. Treenaaminen on kuitenkin ollut hankalaa, kun alkusyksy on ollut niin täynnä suuria muutoksia; päiväkodin aloitus ja mun opintojen jatkaminen, Samin opiskelu Lohjalla ja iltatyöt. Toisaalta nyt olen saanut päivisin aikaa ulkoilla ihan uudella tavalla. Tuntuu siltä, että Ramoskin on kiintynyt muhun paljon enemmän, kun ollaan ihan vaan kahdestaan käyty metsälenkeille tai treenailemassa (tai vaan otettu päiväunia, heh). 

Olin alunperin suunnitellut osallistuvani kolmeen kisaan syksyn aikana, Jämijärvelle harrastussarjaan, Janakkalaan harrastussarjaan ja Ohkolaan kilpailusarjaan. Valitettavasti joudun kuitenkin skippaamaan Janakkalan, sillä samana viikonloppuna on briardien MH -kuvaus, jonne Rampe on myös ilmoitettu.
Tänään aamulla lähdimme ajamaan kohti Jämijärveä koko perheen voimin, ja voi apua, miten paljon mua jännitti. Ihan tyhmäähän se on jännittää, kun ei kisassa tarvitse muuta kuin juosta eteenpäin koiran perässä (mutta ei se ole niin helppoa!). 


Ramos osallistui siis harrastussarjaan, jossa matka oli 3,3 km ja osallistujia yhteensä neljä. Lähdettiin
toisena, ja Ramos sai ihan mielettömän hyvän lähdön. Vähän liiankin hyvän mun makuun, kun alku oli vielä alamäkeä... Levitin vaan käsiä saadakseni vähän ilmanvastusta ja jarruttaakseni vauhtia :'D 



Alun jälkeen vauhti tasaantui ja sain aika hyvän tasaisen vauhdin päälle, mutta Rampekin taisi startin jälkeen vähän mennä hapoille, sillä se siirtyi laukasta pitkään raviin, ja sitä mentiinkin loppumatka. Ja kun vetoapu väheni niin omakin vauhti hiljeni, ja aivan lopussa toinen TPH:n juoksija pääsi ohi (ja hyvä niin, tekivät aivan huikean ajan). Ramos ehkä väsymyksestä johtuen vähän jännitti ohitusta ja väisti aika reilustikin niin, että pysähdyttiin ohituksen ajaksi. Toisaalta kunnollista ohitustreeniä ei ole alla yhtään, joten mielummin reagoi sitten noin. Ja ohituksesta saatiin vielä hyvä buusti loppusuoralle. 


Olin melko varma, että meidän juoksu meni ihan penkin alle, kun vauhti tippui välillä niin reilusti,
mutta lopulta ajaksi varmistui 13:38, johon olen enemmän kuin tyytyväinen! Oma tavoitteeni oli päästä matka alle 15 minuuttiin, ja kun tiedän, ettei juoksu ollut ollenkaan meidän parasta vauhtia niin jatkossa ollaan vielä kovempia kisaajia. Sijoituimme kolmanneksi, ja kahden ensimmäisen juoksijan aika oli kaksi minuuttia kovempi, mutta hyvällä juoksulla mekin päästään varmasti samoihin aikoihin vielä. 

Nyt tarvitaan siis paljon lisää treeniä muiden koirakoiden kanssa, sekä kunnonkohotusta sekä mulle että Ramokselle, ettei hyydytä heti hullun startin jälkeen. Mutta en voi tarpeeksi korostaa sitä, miten tyytyväinen olen tuohon hölmöön karvakasaan, se oli jälleen kerran ihan naurettavan helppo matkakumppani eikä stressaa kyllä mistään. Toki se näyttää aika koomiselta siellä kaikkien saksanseisojien keskellä, mutta ponnaripää edusti rotuaan oikein esimerkillisesti <3 




Yhden koiran koti

12. heinäkuuta Tarto nukkui pois, kun eläinlääkäri vahvisti mun pahimmat pelkoni sen takajalan tilanteesta.


















Edellisenä päivänä menin Tarton kanssa kahdestaan maankaatopaikalle, jossa se sai juosta vapaana, enkä tiedä loukkasiko se siellä itseään vielä lisää vai aiheuttiko reippaampi liikunta kovempia kipuja, mutta samana iltana se sai kivuista johtuen jonkinlaisen epileptisen kohtauksen. Se pissasi alleen, huusi ja murisi ja roikotti takajalkaansa ilmaassa. Vieläkin musta tuntuu, että se oli ensimmäinen kerta, kun Tarto todella näytti miten kipeä se jalka onkaan, ja meni pitkän aikaa ennen kuin sain sen rauhoittumaan ja senkin kipulääkkeiden avulla.

Varasin siis heti seuraavaksi päiväksi eläinlääkärin ja elättelin vielä toiveita siitä, että jalan saisi kuntoon, mutta koko automatkan Tarto vaan ulisi tuskissaan. Lääkärissä kävi sitten ilmi, että Tarton koko jalka on täynnä murtumia, ja varpaat ja jalkapöytä olivat täynnä nivelrikkoa. Lisäksi epäiltiin, että myös lonkka tai selkä on kärsinyt vaurioita jo varpaan mentyä sijoiltaan, sekä sen jälkeen, sillä rasitus on ollut niin toispuoleista ja oireet niin voimakkaat.



















 Varpaan amputaatiosta ei olisi enää ollut apua, ja eläinlääkäri ehdotti joko koko jalan amputaatiota tai eutanasiaa. Ja ehkä, jos Tarto ei olisi saanut sitä kipukohtausta olisin voinut vielä  harkita amputaatiotakin, mutta kun kyseessä oli mun ihanan energinen pieni Tarto, koira joka ilmaisi kaikki tunteensa hyppimällä ja pyörimällä ympyrää ja juoksemalla, en nähnyt mitään muuta oikeaa ratkaisua, kuin varmistaa, ettei Tarto tunne kipua enää ikinä.

Syy siihen, etten ole kirjoittanut tästä aikaisemmin, ja miksi on vaikeaa kirjoittaa vieläkään, on se, etten mitenkään pysty käsittelemään tätä asiaa. Jossiteltavaa riittää (jos varvas olisi amputoitu heti, jos olisin häkittänyt sitä pidempään...) enkä vaan voi hyväksyä sitä, miten niin ihanalla koiralla voi olla niin huono tuuri, ja koira pitää lopettaa kolmevuotiaana. Samalla mietin miten suuri osa Tarton ahdistuksesta ja epävarmuudesta oli kivun seurausta, ja miten siitä ei olisi lenkeillä ikinä uskonut, että jossain on vikaa. Tiedän kyllä tehneeni lopulta oikean päätöksen, mutta en vaan suostu hyväksymään tilannetta, joka johti sen päätöksen tekemiseen.

















Tarto oli alusta asti mulle "se koira", jonka kanssa treenaan ja teen tuloksia. En usko, että tulen koskaan löytämään toista niin älykästä ja upeaa koiraa. Ja sitten siitä tulikin myös se koira, joka oli takuuvarmasti aina kainalossa, kun viimeisilläni raskaana olin päiväunilla, ja joka vahti vaunuja, kuin siellä olisi ollut sen oma pentu, ja jonka kanssa uskalsin mennä vaikka keskellä yötä lenkille, koska sen kanssa ei tarvinnut pelätä hetkeäkään. Eikä Tarto ollut rakas vaan mulle, vaan myös tietenkin Samille, Samin vanhemmille ja mun omille vanhemmille. Niin ihana koira hurmasi kyllä kaikki muutkin, ja ennen loukkaantumistaan oli upea esimerkki briardista niin treenikentillä kuin niiden ulkopuolellakin. Hassu koira, se saattoi saada elämänsä hepulin ja rauhoittui sillä sekunnilla, kun joku vähän rapsutti mahasta.



















Erityiskiitos Tartosta kuuluu vielä tietenkin kasvattajalle Tiinalle, joka antoi mun valita upeasta pentueesta upean koiran, ja on tukenut ja auttanut aina parhaansa mukaan. Tarton kohtalo on hänelle varmasti yhtä surullinen asia kuin meillekin, ja on ihanaa, kun kasvattaja välittää koiristaan niin paljon <3